Ketun mummo kuoli vajaa viikko sitten. Ei se ollut meille yllätys, hän oli ollut sairaana ja heikentynyt pikkuhiljaa pois. Olisin halunnut nähdä hänet vielä, mutta Kettu ei pystynyt ja ymmärrän häntä kyllä. Olen yrittänyt piristää Ketun äitiä viestein ja viikonloppuna olimme maalla Ketun porukoilla. Annoin Ketun äidille omatekemäni lämpimän hartiahuivin ja kaverini neuloi hänelle samasta langasta lapaset. Toivottavasti ne lämmittivät mieltä.

Olen käynyt juttelemassa Rouva Hyväsydämisen kanssa pari kertaa. Tänään näemme varmaan seurakunnan illassa, toivon. Täytyy sanoa, että Jumala on jo muuttanut käsityksiäni, avannut uusia ovia ja ruvennut tekemään työtään meidän suhteessa, minussa ja kaikessa. Jumala on elävä, kukaan ei voi väittää muuta. Ja kaikki jotka häntä etsivät, saavat löytää, se on totuus. On niin hyvä olla, kun saa kaikki murheet jättää, kaikki huolenaiheet ja surut, kaiken saa jättää ristin juureen, eikä tarvitse jaksaa yksin, omin voimin. Eikä me jaksettaisikaan. Elämä murskaa heikot, mutta kun on ankkuroitunut ristiin, kestää elämänkin kolhut. Ajattelen, että epätoivo ajaa meitä ottamaan yhteyttä Herraan, epätoivo ja tuska ja kipu, on asioita, jotka pakottavat meidät pyytämään apua sieltä, mistä sitä parhaiten saa! Miksi me ei tajuta sitä, vaan yritetään yhä uudelleen räpiköidä eteenpäin voimattomina? Kaikki on annettu, kaikki on valmistettu, kaikki laitettu. Ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätensä, sanoa Isä minä tahdon vapautua tästä kaikesta, jättää kaiken sinulle, minä tahdon.

Kiitän Jumalaa siitä, että hän näytti minulle Rouva Hyväsydämisen, antoi minun tulla hänen ystäväkseen. Hän on voimakas esirukoilija, voimakas nainen, joka löytää oikeat sanat, rukoilee juuri niiden asioiden puolesta, joiden puolesta en ole itse kyennyt rukoilemaan. Ja uutta on jo alkanut itää, kiitos siitä taivaiselle Isälle.

Niin se vaan on, nyt näemme kuin kuvastimessa, mutta kerran kasvoista kasvoihin. On murskaavaa ajatella Ketun mummon kuolemaa, mutta kun tiedän, että hän on paikassa jossa ei ole kipua, ei tuskaa, ei vanhuutta, ei sairautta, vaan pohjaton riemu ja ilo, on minun hyvä olla. Olen kiitollinen siitä, että sain tuntea sen lämpimän ihmisen, joka siellä rapistuneen ruumiin sisällä asui. Nyt hän on vapaa kaikista maailman kahleista.

Mitä muuta? Tuntuu niin mitättömältä kirjoittaa mistään arkisista murheista tai mistään muusta kuin Jumalasta. Ei millään muulla ole syvällistä merkitystä. Totta kai elämme tässä maailmassa ja niin on tarkoituskin, mutta juuri nyt minuun ei mahdu muuta kuin Jumala. Pelkään ja epäröin yhä, mutta tiedän, että käteni on Isän kädessä. Ja se on tärkeintä. Kun näin on, kaikki muu järjestyy.