En ole kirjoittanut aikoihin mitään. Kaikkea on tapahtunut taas, olotilassa muutoksia. Olen ollut hyvin ahdistunut, kävin kirkossa, puolestani rukoiltiin, Jumala kosketti, ahdistus meni pois ja näin ympärillä kauniita asioita, nyt sielunvihollinen yrittää heittää kapuloita rattaisiin kun näkee, että olen taas himpun verran lähempänä Jumalaa ja taivastietä kuin aikaisemmin. Pelkään uskovan elämää, vaikka Jumala sanoikin minulle "Älä pelkää." Tiedän että saan näin paljon enemmän, että Herra antaa paljon enemmän kuin mitä tämä maailma. Silti pelkään ihmisten odotuksia, omaa epäonnistumistani, vaikka tiedän että olen armon varassa jatkuvasti. Onneksi olen löytänyt seurakunnasta myös ihmisen, joka on lupautunut murheitani kuuntelemaan, huomenna menen hänen kanssaan keskustelemaan. Elämä on niin vaikeaa, ihanaa, vaikeaa.

Olen kuitenkin paremmalla mielellä, koska tiedän että Herra auttaa. Minä huusin Jumalaa, pyysin häntä ottamaan ahdistuksen pois, esirukoilijani sanoi "Tottahan Herra sinut vapauttaa, kun on minutkin vapauttanut." Nuo sanat jäivät mieleen ja nostattavat kyyneleet yhä silmiin. Se tunne kun jalat pettivät alta ja Pyhä Henki laskeutui päälleni, se vapaus kun ahdistus hellitti ja sydämen valtasi rauha ja ilo, kiitosmieli. Se tunne, kun pystyin syömään taas kunnolla, näkemään pihlajanmarjat puissa ja kuuntelemaan haavanlehtien havinaa viileässä syystuulessa. Ei mikään, ei mikään maailmassa voi koskaan tuoda samaa rauhaa sydämeen kuin Jumala. 

Ymmärsin myös asioita avioliitosta ja yhteiselosta, tiedän että haluan jatkaa Ketun kanssa ja yrittää aina yhä uudestaan. Tajusin että olen ollut itsekäs, olen yrittänyt muuttaa Kettua ja niitä asioita joista en hänessä pidä, se on väärin. En voi muuttaa häntä, enkä halua muuttaa häntä, voin vain rukoilla, että Jumala muuttaisi minua ja tekisi yhteisestä elämästämme täydempää. Tiedän myös, että saatana tekee kaikkensa tullakseen meidän väliimme ja rikkoakseen kaiken mitä olemme rakentaneet. Se yrittää huijata, tehdä ahdistunutta oloa, tuo mieleen epäilyksiä, ajatuksia ja kaikkea pahaa. Onneksi Jumalan nimi on korkein ja sen turvassa saadaan olla. Tiedän että tämä kuulostaa monen korvaan oudolta, ehkä hihhulimaiselta puheelta, kuten Raamattu sanoo hullutukselta se kuulostaa niiden korvissa, jotka eivät usko eivätkä tiedä. Tämän tien olen valinnut ja Jumala auttakoon että siinä pysyn. Ahdistuksen ja tuskan oli tultava niin suuriksi, ettei ollut enää ketään muuta johon turvata kuin Jumala ja niin minä palasin ristin juurelle. Ahdinko ja vastoinkäymiset ovat rukouksen polttoainetta, on oltava ahdistusta, jotta me rukoilisimme ja turvautuisimme Jumalaan. Jos menisi vain hyvin, pian se unohtuisi, kuka kaiken hyvän ja menestyksen takana on. Ei Jumala luvannut tästä elämästä helppoa, eikä se sitä tule olemaan. Mutta Jumala on luvannut myös kantaa taakkojamme, antaa meille niin paljon enemmän kuin mitä tämä maailma. Siihen minä jään, Isän syliin.

Kunpa olisi uskoa edes sinapinsiemenen verran. Kun uskoisi siihen mitä rukoilee, sen toteutumiseen, kaikki olisi mahdollista. Mutta kun uskoa ei ole, ei edes pienen siemenen verran. Kaikki mitä Raamatussa luvataan, kaikki on annettu meidän ojentaa kätemme ja ottaa, uskoa todeksi, kun vain olisi sitä uskoa...

Kiitos Jumala, ettet minua unohtanut näinä vuosina, kun minä unohdin sinut. Kiitos että olet suurempi kuin mikään tuska maailmassa, mikään kipu ja ahdinko. Kiitos että saan turvata sinuun Isä, tulla sinun luoksesi sellaisena kuin olen, kiitos että sinun armostasi riittää minullekin, kiitos että kuolit minunkin puolestani.