Vituttaa. Ahdistaa. Masentaa. Okei hyvä on, olen helvetin ylireagoiva ja kaikkea stressaava ääliö. Minkäs teet. Jotenkin taas kehitän ongelmia jostain ihan tyhjästä. Ketun kanssa on mennyt hyvin, vissiin liian hyvin mun mielestä, kun pitää taas kehittää ongelma päähän. Mikä mua vaivaa? Miksen syntynyt mieheksi? Miksen vaan voi ajatella yhtä asiaa kerralla (kuten putkiaivot) siirtyä hitaasti telakalta toiselle ja pysytellä kaukana vaarallisista ajatuksista? Miksen vaan voi olla ajattelematta yhtään mitään? Tää on niin perseestä.

Miksen voi olla tyytyväinen tähän kaikkeen, miks pitää jatkuvasti miettiä miten toisin vois olla? Vois olla niin helvetin paljon huonomminkin. Miksen vaan voi panostaa tähän ja jättää kaiken paskan ajattelemisen, keskittyä olennaiseen. Jättää miettimättä kokoajan entä ja jos. Mitä se hyödyttää? Nyt ollaan tässä, haluanko mä muka pois? Toisaalle? Mitä mä haluan? En enää tiedä itsekään. Niin vitusta tällanen ajattelu. Vaarallista.

En mä edes pysty kirjottamaan mitä mä oikeasti ajattelen, vaikka tän päiväkirjan pitikin olla sellainen. Jonne kirjotan kaiken. En vaan pysty. Pelkään toisten sanomisia, neuvoja. Pelkään sitä mitä toiset sanoo. En vaan voi. Enkä voi edes Ketun kanssa puhua näistä, se vaan masentuisi ja ahdistuisi mun ajatuksista. Vetäisi syyn niskoilleen. Kun ongelma on mun päässä eikä missään muualla. On niin paha olla.

Miksi mä kokoajan ajattelen, että mulla ei ole aikaa tuhlattavana? Mä tunnen itteni niin paljon vanhemmaksi. Musta tuntuu etten ole koskaan elänyt minkäänlaista nuoruutta. Että olen aina ollut muita ikäisiäni vanhempi. Mikä mussa on vikana? Miksi tää olo tuli taas? Se oli jo poissa, mun oli hyvä olla, en miettinyt liikaa. Nyt se on taas päällä.

Kettu tulee tänään kotiin. Toivottavasti mä saan pääni läjään ennen sitä. Se ei ansaitse sitä, että mä kaadan kaiken pahan oloni sen niskaan. En mä ansaitse edes Kettua. Se on liian hyvä mulle ja pelkään vaan rikkovani sen ennenpitkää. Pelkään pilaavani kaiken sekopäisyydelläni. En mä ansaitse mitään... Mä alan ymmärtää täysin anorektikkoja, itsensä viiltelijöitä ja muita, joilla on vaan palava halu hallita edes jotakin osa-aluetta elämässään. Painoa voi hallita, kipu vie ajatukset hetkeksi toisaalle. Mitä elämän osa-aluetta minä ryhdyn hallitsemaan?

Rukoilin äsken hiljaa mielessäni. Sanoin Jumalalle, että se saa luvan ottaa vastuun mun elämästä kun en itse osaa. Se saa ohjata mun valintoja. Etten yksin ole vastuussa kaikesta. Herra saa olla mun päätösten takana, tukemassa, neuvomassa, ohjaamassa. Ei niin, että kun joku menee päin helvettiä, voin syyttää siitä Jumalaa. Vaan niin, että jos jotain tapahtuu, se on tarkoitus olla niin. Mä menen, teen valintoja ja toivon että Herra on niissä myös takana. Kunpa osaisin olla parempi uskovainen. Isä, miksen vaan voi hyväksyä itseäni tällaisena? Miksen vaan voi kelvata itselleni?

Pitäisi unohtaa omat murheet. Ryhtyä tekemään muiden ihmisten elämästä parempaa. Ryhtyä tekemään hyviä tekoja. Auttaa muita, ehkä joku auttaisi sitten minuakin joskus. Syvä hengenveto. Kyllä se tästä.